Kirjailijan hotellipäiväkirja. Kohtaus 6.

Vakoilin yli kuusikymppistä hyvin pukeutunutta pariskuntaa. Puhuessaan mies piti naista kädestä ja katsoi silmiin. Naisen silmissä oli älyä ja leikkisyyttä. Lähtiessään aamiaiselta ennen puolisoa mies vielä kääntyi poistuessaan ja lähetti lentosuukon. Nainen hymyili. Ihastuin pariskuntaan, vaikka emme vaihtaneet sanoja, vaikka he eivät nähneet minua vaan ainoastaan toisensa. Näinä aikoina, hyperaktiivisuuden keskellä, heissä oli ristiriita suhteessa muiden käytökseen.

Tarinat kaatuvat tai kukoistavat henkilöidensä mukaan. Päähenkilöissä on oltava suuria ristiriitoja, tekojen ja sanojen välistä epäloogisuutta. House of Cardsissa ihastelimme ja kauhistelimme Underwoodien tuhoon johtavaa patologista itsekkyyttä ja ulospäin esitettyä julkikuvaa. Don Quijote on klassinen hahmo, mies joka kuvittelee olevansa ritari, ikuinen idealisti ja romantikko, vaikka kaikki nauravat hänen hulluudelleen. Sinkkuelämän Carrie Bradshow unelmoi rakkaudesta, mutta pettyy silti vähän väliä lakaten kuitenkaan milloinkaan yrittämästä.

Me samaistumme näiden henkilöiden kohtaloihin, tragedian ja onnistumisen vastavoimiin. Meihin vetoaa se tahto, joka heissä kipuilee, ja vie silti heitä eteenpäin. Mekin haluaisimme uskaltaa tehdä toisin kuin järkemme sanoo, rohjeta elää käy miten käy.

Suhtaudun optimistisesti ihmisiin. Uskon kaikissa meissä olevan potentiaalia omanlaiseen sankaruuteen. Toisinaan realismi, tuo porttikäytävä pessimismiin ja kyynisyyteen, muistuttaa minua olemassaolostaan. Jos joku vetää roolia koko elämänsä, täyttää yksisilmäisesti vain mielikuvaa itsestään, onko hän silti se mikä sisimmässään on? Ehkei. Jos luomastamme vaikutelmasta tulee koko todellisuutemme ja minäkuvamme, todellinen ytimemme kuihtuu ja lakkaa olemasta. Meistä tulee mitä esitämme, sivuosan esittäjä muiden näytelmiin, pelkkä pahvihahmo.

Tätä aihetta huomaan lähestyväni toistuvasti omassa tekstissäni. Se valta minkä me annamme oman pään sisällä oleville väheksyville äänille on toisinaan murtamaton. Siksi tarinat itsensä voittamisesta ovat tarpeen, ne ovat elintärkeitä. Ne ovat eliksiiri apatiaa ja antautumista vastaan.  

Katsoin A. A. Milnestä kertovan hienon elokuvan nimeltä Goodbye Christoffer Robin. Siinä on yksinkertaisuudessaan nerokas toiminta-ajatus. ”Tee vain mitä rakastat ja niiden ihmisten kanssa joita rakastat.” En tiedä voiko pysyvää onnea saavuttaa, mutta elämällä tuon mukaan, aika lähellä ollaan joka päivä.      

Lämmöllä,

Tommi Laiho

Tommi Laiho on isä, luovan alan ammattilainen, kolumnisti ja esikoiskirjailija. Hänen palkittu rikosromaaninsa Uhanalaiset julkaistaan helmikuussa 2021, kustantaja Myllylahti. Lokakuun viimeisenä päivänä Tommi muutti hotelliin yli kahdeksi kuukaudeksi kirjoittamaan toista kirjaansa. Kolumnissaan hän kirjoittaa vapaamuotoisesti elämästään hotellissa, sekä luovuudesta ja ihmismielen mysteereistä. Kolumni ilmestyy viikoittain.