Kohtaus 7. Näyttämö: Hotel Haven

Olen ankkurissa turvasatamassa. Hotel Haven on ikisuosikkini. Vanhassa Sundmanissa sijaitseva aamiaishuone antaa kauppahalliin, toriin ja satamaan. Tunnelma on kultturelli. Puuro on tehty täysmaitoon, riisipiirakat eivät ole tehtaan. Lämpimän tyylikkään hotellin baarissa on kylän siistein shakkilauta, jonka ääreen olen haastanut kavereita mittelöön. Tilaan harvan tietämästä Sue Ellenistä pastraamileipiä, jotka kisaavat legendaarisen Katz’sin taidonnäytöille. Minulle saa olla kateellinen, siihen on syytä. Tai sitten ei. 

Tunnettu sanonta, jonka mukaan ei kannata vertailla saappaita ennen kuin niissä on itse kävellyt, on pätevä. Me emme tunne mitä muut kantavat syvällä sisällään, se on tuhannesti enemmän mitä päältä näkyy, siksi kateellisuus on laiskan ja pinnallisen ajattelun tulos. Lopulta siinä loukkaa vaan itseään ja painii alemmuuskompleksinsa kanssa yksin. Kävin sillä kujalla joskus ja sain selkääni.

Olen jumissa. Kyseenalaistan kuvittelemiani löytöjäni, joita pidin totuuksina. Televisiosarja Dexterin päähenkilö on sosiopaattinen sarjamurhaaja, joka tappaa vain pahoja ihmisiä. Hänen sloganinsa on: Am I a good person doing bad things or bad person doing good things? Se on nerokas ja siinä on koko uskottavan hahmon ydinmotivointi. Mietin onko yhteiskuntakritiikissäni koukkua riittäväksi syötiksi. Jos pääväitteeni on, että ihmiset ovat someaddikteja, jotka ovat menettäneet kyvyn läheisyyteen ja rakkauteen, onko sanoma totta, heijasteleeko se sitä mitä ympärillämme ja sieluissamme tapahtuu? Olenko minä totta vai aivopesty, onko ajatukseni omia vai suoria lainauksia? Jos silti yhä roikun somessa, olenko petollinen?

Sunnuntaina, pyhänä, juhlimme itsenäisyyttämme. Olen ylpeä ja isänmaallinen, ihailen maamme omaperäistä kulttuuria, esiäitiemme ja -isiemme selviytymissaagaa. Olemmeko nyt heidän ansiostaan itsenäisiä? Teoreettisesti ja juridisesti valtiona kyllä, yksilötasolla en ole lainkaan varma. Tunnen hyvin vähän jos lainkaan itsenäisiä ihmisiä, suurin osa roikkuu muissa, lainaa muiden ajatuksia, tekee mitä hyvänsä saadakseen hyväksyntää. Itsenäisyys ei ole muiden varjoissa elämistä. Itsenäisyys ei ole sokeaa tottelemista tai ihailua. Se ei ole kritiikitöntä seuraamista, ei ihmisen tai asian. Kansainvälinen, useassa maassa ja eri aikakausilla tehty tottelevaisuuskoe on osoittanut, että yli 70 % ihmisistä kulttuurista riippumatta, on valmis antamaan kuolettavan sähkösokin auktoriteetin alaisuudessa ja käskystä.

Olemmeko siis itsenäisiä? Siis ihan aikuisten oikeasti. Ainakin sitä hoetaan, usealla suulla ja seinällä joka päivä. Onko kuitenkin niin ettei julistaja ole milloinkaan täysin pysähtynyt miettimään mitä itsenäisyys tarkoittaa ja toteutuuko se hänen elämässään? Se että hoitaa työnsä, perheensä, ostoksensa ja laskunsa itse, ei ole vielä itsenäisyyttä. Me olemme tietämättämme hyvin riippuvaisia muista ja heidän mielipiteistään. Alistumme helposti vaikka uskottelemme muuta. Ja oma päämme hokee mantroja, jotka kahlitsevat unelmiamme. Mielemme ei anna lupaa itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan. Siinä on jo valtava lista muureja, vankiloita ja esteitä, joita pitäisi ylittää.

Ehkä vain unohdan kaikki muut ja omat rajoitteeni sekä pelkoni. Ehkä annan vain tekstin tulla alitajunnastani; häpeilemättä, kahlitsematta, tuomitsematta, raakana, sensuroittamana, hulluna, itkuisena, nauravana, vihaisena, lempeänä, ilahtuneena, särkyneenä. Ehkä se riittää, edes minulle.    

Lämmöllä,

Tommi

Tommi Laiho on isä, luovan alan ammattilainen, kolumnisti ja esikoiskirjailija. Hänen palkittu rikosromaaninsa Uhanalaiset julkaistaan helmikuussa 2021, kustantaja Myllylahti. Lokakuun viimeisenä päivänä Tommi muutti hotelliin yli kahdeksi kuukaudeksi kirjoittamaan toista kirjaansa. Kolumnissaan hän kirjoittaa vapaamuotoisesti elämästään hotellissa, sekä luovuudesta ja ihmismielen mysteereistä. Kolumni ilmestyy viikoittain.